Kehari kutsuu

Jokin aika sitten Hesarissa pohdittiin jokavuotisia kehityskeskusteluja ja niiden aiheuttamaa tuskaa. Tämä on ensimmäinen kerta nykyisessä työpaikassani, kun samaistun tuskailuun. Se taas kertoo siitä, että en osaa suhtautua työhön ihan niin terveellä tavalla kuin olisi hyväksi.

Kun täytin lomaketta keskustelun pohjaksi, minua itketti. Olisi pitänyt analysoida onnistumisia, kun oli sellainen olo, ettei ole onnistunut missään. Toisaalta olisi pitänyt pohtia, miten itse pyrin parantamaan työyhteisön viihtyvyyttä. Ajaudun puolustelemaan oikeutta olla väsynyt.

Samanaikaisesti, kun pitäisi (terapeutin mukaan) päästä irti tarpeesta olla mieliksi muille, pitää pohtia, tuoko työpaikalle hyvää mieltä. Tavallaan kai pitääkin ja tavallaan yritän olla avulias ja ystävällinen mutta välillä olen vain niin kamalan väsynyt, etten jaksaisi miettiä sitä esimiehen kanssa jälkikäteen.

Vituttaa.

Joulu on taas

Jouluun liittyy kaikkea turhaa ikävää. Monet tuntemani ihmiset kantavat niin paljon huolta siitä, että kaikilla olisi hyvä olla, että unohtavat itsensä. Itsensä unohtaminen johtaa itkuun.

Tämäkin joulu on pelottava. Jotenkin on kuitenkin levollinen olo. Nyt tuntuu siltä, että selviän. Odotan innolla joulupöytää, vaikken saanutkaan osallistua sen laittamiseen.

Kuka pilaa työyhteisön ilmapiirin?

Iso osa terapia-ajastani meni sen sisäistämiseen, etten voi elää ajatellen koko ajan muita ihmisiä. Väsyneenä helposti ajautuu vanhoille urille.

Olen saanut työkaverilta palautetta siitä, että väsymykseni ja ärtyneisyyteni näkyy työpaikalla, mikä ei hänen mielestään ole ammattimaista. Vitut ammattimaisuudesta. Kannatan inhimillisyyttä ja epätäydellisyyttä. En kohdista ärtymystäni muihin ihmisiin, ja minulla on oikeus olla peittelemättä sitä, että työ on välillä paskaa.

Ihannetyöyhteisöni sallii epätäydellisyyttä ja huonoja päiviä. Käytöstäni (tolkuttomassa kännissä) moittinut työkaveri tuntuu minusta tekopirteältä, enkä oikeastaan pitänyt hänestä alun perinkään. Silti omasta persoonasta tehty kriittinen syväanalyysi sotki hetkeksi elämäni ja mietin jo työpaikan vaihtamista, vaikka tähän asti - syksystä 2007 - kaikki on mennyt hyvin.

Oikeasti kaikki menee hyvin jatkossakin. Muutama muu paikalla ollut työkaveri pelasti tilanteen.

Vittuiluvaihe ja ikäviä viestejä

Olen vaihtanut puhelinnumeroa. Elämäni menee sekaisin, kun entiseltä tulee vittuiluviestejä. Aloin pelätä, että aina, kun puhelin piippaa, seuraa jotain ikävää. Kun jotain tuli, menetin toimintakykyni.

Vittuilu tuntuu hyvältä vaiheelta. Olen miettinyt, että kannattaisi varmaankin lukea sitä jotain terapeutin suosittelemaa erokirjaa, jotta ymmärtäisin paremmin eron vaiheita. En tullut kirjaa hankkineeksi aikoinaan, koska terppakin ajatteli, että olin oman prosessini kanssa jo hyvin pitkällä ja myös terveellä pohjalla. Vasta näin jälkikäteen on tuntunut tarpeelliselta ymmärtää, mitä entisen päässä mahtaa liikkua.

Ymmärrän, että jättäjällä on helpompaa - jo senkin takia, että jättäjällä on toimintakykyä. Tuntuu kuitenkin pahalta, kun monivuotinen historia käännetään päälaelleen. En tunnista sitä ihmistä, jota entinen mieheni puhuttelee viesteissään. Vaikka varmaankin miehen kokemus oli samanlainen, kun minä lähdin: monivuotinen historia kääntyi päälaelleen.

Tunnen nyt syyllisyyttä puhelinnumeron vaihtamisesta. Olen katkaissut mieheltä vittuiluyhteyden, ja nyt hän joutuu vittuilemaankin yksin. Mutta en kadu, kestän.

Kasoja ja ruikutusta

En tajua, että joulu - ja joululoma - tulee. Olen ostanut lahjat osin jo lokakuussa ja minulla on velvollisuuksia viettää joulua muualla kuin kotonani, joten periaatteessa ei tarvitse stressata. Tänä vuonna kuitenkin toisen jakson kurssiarvostelut yms. kasaantuu viimeiseen viikkoon, joten töitä riittää. Lisäksi on kaikenlaista työpaikan yhteistä mukavaa toimintaa, joka ei tunnu yhtään mukavalta.

Olen yrittänyt tehdä hommia vähitellen, mutta asiat etenevät liian vähitellen. Yritän ajatella, ettei kai kenenkään ole pakko tehdä töitä enää myöhään illalla tai viikonloppuina, mutta käytännössä kuitenkin on. Korjasin perjantaina aineita kuusi tuntia työpäivän päälle, enkä saanut kuin yhden ryhmän tekstit arvioitua ja kommentoitua. Pidin vapaan viikonlopun, koska siitä oli sovittu miehen kanssa etukäteen. Nyt en tiedä, miten ehdin. Liukuhihnani on liian hidas.

Tein joskus opiskeluaikoina päätöksen, etten valvo opiskelun vuoksi. Yleinen valvomiskielto on ollut voimassa töiden kohdalla varmaankin kymmenen vuotta, mutta en ole ollenkaan varma, voinko pitää siitä kiinni tällä viikolla. Äh, tiedän, että tämä on ruikutusta.

Työmäärästä huolimatta on parempi olo kuin muutama viikko sitten. Tunnen hieman syyllisyyttä siitä, etten ole tehnyt töitä viikonloppuna, mutta oikeesti - eikö ihmiset saa pitää vapaapäiviä? Kunnollinen minäni on hunningolla. Mitähän tästä tulee.

Terapian ja sen sellaisen myötä olen kyllä alkanut ajatella, ettei maailma kaadu mihinkään minun epäonnistumiseeni.

Rakkaudesta ja pärjäämisestä ja erosta

Olen miettinyt sitä, miksi edellinen parisuhteeni kesti niin kauan. Mietin, olisiko ero ollut helpompi, jos olisin lähtenyt pian sen jälkeen, kun elämä kävi raskaaksi, enkä vasta kuusi seitsemän vuotta myöhemmin. Entinen mieheni syyttää minua siitä, etten jaksanut vastamäkiä, mikä tuntuu kohtuuttomalta, koska jaksoin kuitenkin niin monta vuotta. Jaksoin ja pärjäsin ja selvisin ja ajattelin, että selviän kyllä koko elämästä.

Jossain vaiheessa aloin ajatella, että saattaisinkin ansaita onnea, enkä enää kyennyt luopumaan asioista toisen ihmisen vuoksi. Oma merkityksensä oli sillä, että aloin epäillä, mahtaako minun uhrautumiseni sitten kuitenkaan tehdä ketään onnelliseksi.

En ihan ymmärrä, mitä rakkaus on. Aina välillä minulla on ollut jokin selkeä teoria, mutta näkemykset ovat väkisinkin sidoksissa hetkeen. Olen miettinyt, oliko rakkaus entisessä suhteessani jonkinlaista rakkautta itseen. Rakastuin synkkyyteen ja ironiaan, kyynisyyteen ja nokkeluuteen. Ajattelimme, että olemme samanlaiset. Samalla suhde ruokki tiettyjä puolia minussa ja tukahdutti toisia: lopulta kaksi masentunutta ihmistä jakoi kaksion ja kaikki oli samantekevää.

Vähitellen en enää tiedä, mikä oli totta ja mikä ei. Entinen mieheni pyysi minulta kesällä, etten enää ottaisi yhteyttä. Välillä hän on kuitenkin lähetellyt minulle vittuilevia viestejä ja kommentoinut elämäämme. En tunnista viesteistä itseäni, mutta en myöskään vastaa tai puolustaudu. En vain ota enää yhteyttä. Pitäisi kai ymmärtää, että sillä on meneillään jokin eroprosessin tärkeä vaihe.

Välillä olen aikuinen ja ajattelen, että olen tarvinnut kaikki kokemukseni, jotta minusta on tullut minä. Yhä useammin toivon, että voisin vain poistaa osan menneisyyttäni ja lakata siten tuntemasta syyllisyyttä.

Halu tehdä oikein

Se on varmaan ihan tavallista, että masentunut järjestää elämänsä uudestaan, kun vain saa siihen riittävästi voimia. Järjestin aika paljon: erosin ja elän nyt toisen ihmisen kanssa. Minua on aikaisemmin vaivannut tarve täyttää muiden odotuksia, ja joudun nytkin keskittymään siihen, että saan suljettua mahdolliset epäilevät tai tuomitsevat katseet pois mielestäni. Varmaankin on hyvä asia olla eron jälkeen pitkään yksin, ennen kuin aloittaa uuden parisuhteen. Mutta varmaankaan elämä ei ole oppikirja, jossa on selkeät tehtävänannot ja takaosassa oikeat vastaukset. Sitä paitsi olin niin monta vuotta yksin ennen eroa.

En ole päässyt eroon syyllisyydestä. Pystyn kyllä järkeilemään, että minulla oli oikeus lähteä ja elää omilla ehdoillani. Olen kuitenkin surullinen siitä, että aiheutin pahaa oloa.

Olen lukenut Suorittajan blogia ja yrittänyt etsiä viitteitä avioliitostani. Etsiminen on tuntunut yhtä aikaa raskaalta ja tarpeelliselta. Yritän pitää kiinni subjektiivisesta totuudestani ja löytää tukea muistoilleni. Juutun yhteen kirjoitukseen:

Yksi iso osa minua haluaa suojella miestä. Kaiken tuon viikonlopun sähläämisen jälkeen rakastan häntä taas tavattoman paljon. Kadun sitä, että olin vähällä satuttaa häntä. Haluan tehdä oikein, ajatella muitakin kuin itseäni. Haluan, että kotona on viihtyisää ja puhdasta.

Kai tämä menisi mukavasti näin, että en anna koko itseäni millekään tarpeelle. Monet eri minät saavat vuorotellen hallita tilanteita. En jotenkin osaa nyt ilmaista itseäni, en saa paperille sitä, minkälaisessa ristiriitatilanteessa oikeastaan koen olevani. En tiedä, mitä itsestäni haluan, kun en ihan kaikkea jaksa.

Halusin tehdä oikein enkä tiennyt mitä halusin. Itkettää, kun ajattelee sitä, kuinka moneksi vuodeksi luovuin mahdollisuudesta omaan onneen siksi, että halusin "suojella" tai "ajatella muitakin kuin itseäni". Syyllisyyttä ja velvollisuuden tuntoa kutsuin rakkaudeksi. Kuvaavaa on, etten ole kertaakaan lähtöni jälkeen tuntenut kaipuuta. Kuvaavaa on myös, että kun kerroin terapeutille erostani, hän vastasi odottaneensa, koska teen ratkaisun, vaikka olin aikaisemmin sanonut vain, että olemme yhdessä ikuisesti.

Joskus entisessä parisuhteessani unelmoin, millaista olisi elää normaalia elämää. Häpesin unelmiani, koska ne olivat niin pinnallisia. Unelmoin siitä, että puolison voisi ottaa mukaan ystävien synttäreille tai että perjantai-iltana voisi nautiskella punaviinistä. Ehkä en enää piittaa pinnallisuudestani, jos vain synkkyys on syvällistä. Ehkä se on ihan oikein tehdä niin kuin itse haluaa (vaikka kyllä tuon sanominen kirpaisee).