Halu tehdä oikein

Se on varmaan ihan tavallista, että masentunut järjestää elämänsä uudestaan, kun vain saa siihen riittävästi voimia. Järjestin aika paljon: erosin ja elän nyt toisen ihmisen kanssa. Minua on aikaisemmin vaivannut tarve täyttää muiden odotuksia, ja joudun nytkin keskittymään siihen, että saan suljettua mahdolliset epäilevät tai tuomitsevat katseet pois mielestäni. Varmaankin on hyvä asia olla eron jälkeen pitkään yksin, ennen kuin aloittaa uuden parisuhteen. Mutta varmaankaan elämä ei ole oppikirja, jossa on selkeät tehtävänannot ja takaosassa oikeat vastaukset. Sitä paitsi olin niin monta vuotta yksin ennen eroa.

En ole päässyt eroon syyllisyydestä. Pystyn kyllä järkeilemään, että minulla oli oikeus lähteä ja elää omilla ehdoillani. Olen kuitenkin surullinen siitä, että aiheutin pahaa oloa.

Olen lukenut Suorittajan blogia ja yrittänyt etsiä viitteitä avioliitostani. Etsiminen on tuntunut yhtä aikaa raskaalta ja tarpeelliselta. Yritän pitää kiinni subjektiivisesta totuudestani ja löytää tukea muistoilleni. Juutun yhteen kirjoitukseen:

Yksi iso osa minua haluaa suojella miestä. Kaiken tuon viikonlopun sähläämisen jälkeen rakastan häntä taas tavattoman paljon. Kadun sitä, että olin vähällä satuttaa häntä. Haluan tehdä oikein, ajatella muitakin kuin itseäni. Haluan, että kotona on viihtyisää ja puhdasta.

Kai tämä menisi mukavasti näin, että en anna koko itseäni millekään tarpeelle. Monet eri minät saavat vuorotellen hallita tilanteita. En jotenkin osaa nyt ilmaista itseäni, en saa paperille sitä, minkälaisessa ristiriitatilanteessa oikeastaan koen olevani. En tiedä, mitä itsestäni haluan, kun en ihan kaikkea jaksa.

Halusin tehdä oikein enkä tiennyt mitä halusin. Itkettää, kun ajattelee sitä, kuinka moneksi vuodeksi luovuin mahdollisuudesta omaan onneen siksi, että halusin "suojella" tai "ajatella muitakin kuin itseäni". Syyllisyyttä ja velvollisuuden tuntoa kutsuin rakkaudeksi. Kuvaavaa on, etten ole kertaakaan lähtöni jälkeen tuntenut kaipuuta. Kuvaavaa on myös, että kun kerroin terapeutille erostani, hän vastasi odottaneensa, koska teen ratkaisun, vaikka olin aikaisemmin sanonut vain, että olemme yhdessä ikuisesti.

Joskus entisessä parisuhteessani unelmoin, millaista olisi elää normaalia elämää. Häpesin unelmiani, koska ne olivat niin pinnallisia. Unelmoin siitä, että puolison voisi ottaa mukaan ystävien synttäreille tai että perjantai-iltana voisi nautiskella punaviinistä. Ehkä en enää piittaa pinnallisuudestani, jos vain synkkyys on syvällistä. Ehkä se on ihan oikein tehdä niin kuin itse haluaa (vaikka kyllä tuon sanominen kirpaisee).